Yhden aikakauden loppu

En olisi hetki sitten vielä kuvitellut, että näinkin nopeasti tämä päivä voisi tulla vastaan. Tänään on näet viimeinen kokonainen päiväni Nepalissa, ja huomenillalla lennän takaisin Suomeen. Fiilikset ovat tietysti jossakin määrin haikeat, vaikkei kotiinpaluu mitenkään ikävältä etukäteen ajateltuna tunnu. Tosiasia on kuitenkin myös se, ettei Nepalilla enää viime kuukausina ole ollut minulle paljoakaan uutta annettavaa. Samalla taas suhteellisen huoleton nepalilaiselämäni vaihtuu takaisin normaaliin suomalaisarkeen, mitä en niin innolla odota. Onneksi Suomessa on sentään jälleen kesä, kuten oli lähtiessänikin.

Jonkinlaista yhteenvetoa Nepalista voisi olla kuitenkin syytä vääntää paperille. Kokonaisuutena matkani oli jossakin määrin erilainen kuin olisin osannut odottaa, joskin kaikelle oli luonollisesti syynsä. En ehtinyt trekkaamaan lopulta ollenkaan, mutta muutoin ehdin kierrellä maassa ihan mukavasti - kaksi vierailua Länsi-Nepalin maaseudulle, viikko Chitwanin luonnonpuistossa sekä pari päivää Pokharan kaupungissa - muutamia reissuja mainitakseni.

Vapaaehtoisprojektistani jäi ihan mukavat kokemukset, enkä missään vaiheessa kokenut, etteikö projektissa työskentely olisi ollut mieluisaa. On yleisesti tiedossa, että Nepalissa joidenkin vapaaehtoistyötä tarjoavien orpokotien (täällä ei muuten käytetä sanaa orphanage vaan hostel) taustat eivät kestä päivänvaloa, mutta oma projektini tuntui tässä suhteessa olevan ihan hyvä paikka. Lapsilla oli talossa hyvä olla, enkä muutenkaan törmännyt mihinkään suuriin epäkohtiin.

Vinkiksi tuleville vapaaehtoisille voin kertoa sen, että kannattaa jo etukäteen varautua siihen, että jossain vaiheessa joku tulee kysymään rahaa tai avustusta. Oma mielipiteeni kymmenen kuukauden jälkeen on se, että parasta on olla lahjoittamatta mitään kenellekään, ellet itse koe asiaa tärkeäksi, ja voi olla täysin varma siitä, mihin rahat oikeasti päätyvät. Hövelit lahjoitukset johtavat kuitenkin vain siihen, että helpon rahan toivossa ulkomaalaisilta koetetaan jatkossa pumpata entistäkin enemmän. Raha-asioissa ulkomaalaisen ei tule Nepalissa luottaa kehenkään, ei edes oman vapaaehtoisprojektin sisällä. Mikäli joku omassa projektissasi pyytää sinulta rahaa, on minusta edelleen parasta olla antamatta mitään. Halutessasi voit selittää, että olet tullut tarjoamaan apuasi työn muodossa, eikä sinulla ole mahdollisuuksia toimia samalla myös taloudellisena apuna. Mikäli tällaiset pyynnöt tästä huolimatta toistuvat, kannattaa ainakin Maailmanvaihdon kautta matkustavien ottaa yhteys Nepalin ICYE-toimistoon.

Etukäteen ei kannata kuitenkaan turhia murehtia, sillä Nepalissa kaikesta selviää kyllä kunnialla, kunhan asioihin osaa ennalta varautua ja myöhemminkin vaan muistaa pitää silmät auki. Turvallisuustilanne Nepalissa on oman mielipiteeni mukaan kokolailla hyvä, enkä kymmenen kuukauden aikana joutunut kertaakaan mihinkään vaaratilanteeseen. En liioin kuullut kenenkään tuttavani joutuneen esimerkiksi taskuvarkauden kohteeksi, vaikka paikoin kaoottinen ihmisvilinä ja väenpaljous tuntuisikin tarjoavan tällaiseen otolliset olosuhteet. Tavaroistaan kannattaa silti pitää huolta, äläkä ikinä säilytä esimerkiksi lompakkoa perstaskussa.

Matkani päättymisen myötä tämä blogi alkaa myös hiljalleen tulla tiensä päähän, ainakin ellen ryhdy käsittelemään kokonaan muita aiheita. Seuraavien muutaman kuukauden aikana uutta materiaalia ja uusia kirjoituksiakin tulee todennäköisesti vielä ilmestymään jonkin verran, johtuen esimerkiksi siitä, että hitaan nettiyhteyden vuoksi en ole päässyt lisäämään kuvia juuri lainkaan. Koneellani on kyllä tallennettuna ainakin viitisentuhatta valokuvaa, mutta kun yhden ainoan kuvan lataaminen tänne blogiin kestää täkäläisellä netillä sen puoli tuntia, niin lienee parempi palata tähän tehtävään jälleen kotoisten laajakaistayhteyksien äärellä.

Mikäli kenelläkään on mitään kysyttävää blogin aihepiiriin liittyen, vastaan mielelläni kysymyksiin nyt ja jatkossa. Tuleville Nepalin matkaajille toivotan onnea ja positiivista matkakuumetta, kun taas Nepalille itselleen toivotan näkemiin.

Minä palaan vielä!

Nepalin ruodintaa

Nepalilaista valuuttaa.

Yhdeksän kuukauden aikana olen nähnyt Nepalissa kaikenlaista. Kuten olen ehkä antanut ymmärtää, kokonaisuutena Nepal on tosiaankin oikein mainio paikka, ja olen viihtynyt maassa pääsääntöisesti hyvin. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että Nepal on edelleenkin köyhä kehitysmaa - ja tässä kirjoituksessa aion päästää sisäisen kriitikkoni valloilleen, kertoessani oman näkemykseni siitä, miksi näin on ja mikä estää Nepalia edelleen kehittymästä. Maan tilannetta on toki aiemminkin ruodittu laajalti, mutta tämän tekstin laadin puhtaasti omien kokemuksieni pohjalta, ilman minkäänlaisia lähdetietoja. Eikä sittenkään kannata ottaa niin vakavasti ;)

Ylivoimaisesti suurin syy siihen, miksi Nepal nyt ja jatkossa kituuttaa köyhänä lilliputtina, on käsittääkseni syvälle juurtunut ja kaiken kehityksen halvaannuttava tehokkuusajattelun puute. Tämä ilmenee maassa yksittäisistä ruohonjuuritason työpaikoista aina valtionhallintoon saakka:

Esimerkki 1: Paikallisbusseissa, myös kaikkein pienimmissä minibusseissa, on aina töissä kaksi henkilöä - kuljettaja ja ns. ovipoika, jonka tehtävänä on houkutella asiakkaita kyytiin. On selvää, että nykyisenlaisella kaaossysteemillä bussiin ei ilman ovipoikaa saada asiakkaita lainkaan, mutta siinäpä joudutaan sitten vähistä tienesteistä maksamaan palkkamenojakin tuplasti. Kun vielä paikallisbussien hinnat ovat naurettavan alhaisia (normaalilippu noin 0,11 € ja opiskelijoille 0,07 €), ei alalla todellakaan rikastumaan pääse. Pidemmällä tähtäimellä olisi nähdäkseni välttämätöntä päästä eroon ovipojista (kuski hoitaisi maksut), ja korottaa hintoja, jotka jopa nepalilaisten ostovoimaan nähden ovat monin kerroin suomalaisia halvempia.

Esimerkki 2: Vaikka Nepalin valtio on yksi maailman köyhimmistä, on hämmästyttävää, kuinka silti jostain löytyy varoja palkata ympärivuorokautisesti liikennepoliisi lähestulkoon maan jokaiseen risteykseen, sen sijaan että koettaisi hankkia ja saada ihmiset noudattamaan liikennevaloja. Muutenkin maan poliisivoimat tuntuvat olevan kustannustehokkuudeltaan kuin sisäministeri Räsäsen paha uni: yhdellä tunnin kävelylenkillä pääkaupunki Kathmandussa voi helposti nähdä toistasataa poliisia - useimmiten kuitenkin vain seisoskelemassa joutilaina kivääri kädessä. Mutta ehkä se on vaan sitä rikosten ennaltaehkäisyä.

Johtopäätelmäksi on todettava, ettei ikävä kyllä millään valtiolla taida nykymaailmassa olla niin paljon varoja, että voisi samanaikaisesti olla vauras, ja silti hassata rahoja jos jonkinlaiseen turhuuteen.

Ongelmia on työpaikkojen lisäksi ihan yksittäisissä ihmisissä, mikä väistämättä heijastuu myös valtion kokonaistilanteeseen. Kokemukseni mukaan nepalilaiset ovat kaikenlaisessa asioiden suunnittelussa ja päätöksenteossa äärimmäisen huonoja: kahdelle aikuisellekaan ei tuota ongelmia kinastella kolmea varttia siitä, kannattaako viiden minuutin kävelymatkalle ottaa esimerkiksi sateenvarjo mukaan. Kun tämä piirre tuntuu olevan periytyneenä joka ikiseen nepalilaiseen, olen välillä itsekseni ajatellut, ettei taida olla olemassa kamalampaa työpaikkaa kuin Nepalin parlamentti, jossa tärkeitä päätöksiä pitäisi saada aikaan satojen nepalilaisten yhteisymmärryksessä. Ilmankos hallitus ei ole pian kymmenessä vuodessakaan saanut aikaan edes kunnollista perustuslakia.

Korruptio on sitten vielä asia erikseen, eikä taatusti helpota ennestäänkin mahdottomalta vaikuttavaa julkista päätöksentekoa. Katukuvassa korruptioon ei kuitenkaan juuri törmää, joten sen tarkkoja vaikutuksia on minun tässä yhteydessä äärimmäisen vaikea arvioida.

Oppilaita lounastauolla
nepalilaisessa koulussa.

Mutta miten tällaista soppaa sitten voisi saada toimivammaksi? Usein ajatellaan koulutuksen olevan avainasemassa kehitysmaiden ongelmien selvittämisessä. Noh, valitettavasti nepalilainen koululaitos onkin sitten ihan oma lukunsa. Lyhyesti kuvattuna useimmat nepalilaiset koulut ovat erityisesti asenteiltaan onnettoman vanhanaikaisia laitoksia, joissa oppimisesta on tehty äärimmäisen hankalaa elitistisen kulissin ylläpitämiseksi. Koska monet koulut ovat yksityisiä, on näiden koulujen päämääränä tuottaa rahaa, jota taas saa sitä enemmän, mitä enemmän on oppilaita maksamassa lukukausimaksuja. Niinpä koulujen täytyy luoda naurettavuuksiin asti menevä imago huippukoulusta, vaikka tosiasiassa opetus on usein länsimaisen mittapuun mukaan ala-arvoista. Käytännössä kaikki koulut ovat alaluokilta saakka täysin englanninkielisiä, mikä voi äkkiseltään kuulostaa hyvältä, mutta kun edes opettajat eivät osaa kunnolla englantia, on lopputulema tavallisesti sellainen, etteivät oppilaat ensinnäkään opi kunnolla englantia, eivätkä sitten lopulta niitä muitakaan aineita. Tämän järjettömyyden keskellä koulujen seinissä lukee tahattoman koomisia tunnuslauseita, kuten "Paradise of Wisdom" tai "Knowledge is treasure and our school is key to it". Opi siinä sitten tekemään maailmasta parempi.

Lopuksi haluan kuitenkin muistuttaa, että keskimäärin nepalilainen ihminen on ihan yhtä onnellinen - ellei onnellisempi - kuin suomalainenkin. Tämän ymmärtäminen on lopulta kaikkein tärkeintä, kaikista ongelmista huolimatta.

Paratiisissa asutaan savitaloissa

Ennen Nepaliin saapumistani muistelen maininneeni, että yhtenä matkani perimmäisistä tarkoituksista oli hankkia kokemuksia, jotka voisivat vaikuttaa koko loppuelämäni suuntaan. Kuulostaahan lausahdus vähän utopistiselta haihattelulta, mutta uskokaa tai älkää, arvoisat lukijani, uskon viimeisten parin viikon aikana ainakin osittain saavuttaneeni tämän tavoitteen.

Helmikuun puolivälissä minulle tarjoutui kauan haikailemani mahdollisuus matkustaa Nepalin maaseudulle, noin 500 kilometrin päähän Kathmandun melusta ja melskeestä. Saattaa olla vaikea kuvitella, kuinka erilaiselta maailma voikaan näyttää vain 15 tunnin ajomatkan jälkeen: saasteet ja tiilenpunasävyinen betoniviidakko oli vaihtunut miltei paratiisinomaiseen luonnonkauneuteen - loputtomien kukkuloiden lomassa virtaavat vuoristojoet olivat kristallinkirkkaita, metsä vihreää ja maisema koskematonta.

Hymy herkässä Surkethissa.

Määränpäänä oli Surkethin maakunnassa sijaitseva piskuinen Jaharen kylä, jossa on arvioni mukaan viitisensataa asukasta ja kaksi tietä. Merkityksellisen kyläpahasesta tekee se, että nykyisin minulla sattuu olemaan siellä käytännössä toinen perhe. Parikymmentä vuotta sitten samassa kylässä näet syntyi tyttö, joka monien vaiheiden kautta päätyi lopulta hymyilemään oheiseen valokuvaan. Tiedän, etten ole blogissa vielä aiemmin ottanut asiaa esille, mutta nyt paljastettakoon sen verran, ettei taannoin Nepalista löytämäni kulta ainakaan liity jalometalleihin.

Kotini kahden viikon ajan.

Matkustettuamme yön yli bussilla halki puolen Nepalia, pääsimme viimein perille Jahareen. Tieverkosto näinkin kaukana kaikesta oli yllättävän hyvässä kunnossa, paikoin jopa Kathmandun kuoppaisia katuja parempi. Majoituimme edellä mainitsemani kullan, Motin, kanssa tämän isosiskon taloon, joka sijaitsi parinsadan metrin päässä kylän pääraitilta, lähellä ensimmäisen kuvan riippusiltaa. Talon sisätilat käsittivät kaksi huonetta - makuuhuoneen sekä yhdistetyn olohuoneen ja toisen makuuhuoneen. Erillään muusta rakennuksesta oli kuvassa oikealla näkyvä keittiö. Miltei kaikki kylän talot - meidän asuintalomme mukaanlukien - oli rakennettu samankaltaiseen tapaan savitiilistä, mutta vaatimattomasta ulkoasusta huolimatta talojen sisätilat olivat tyypillisesti sangen kodikkaita.

Jo vierailun ensimmäisinä päivinä sain tuta nepalilaisen maaseudun vieraanvaraisuuden; ruokapuolesta ei ainakaan tarvinnut olla huolissaan, sillä päivästä toiseen sain kuulla jonkun tutun tai vähän tuntemattomankin kyläläisen kutsuneen meidät illalliselle taloonsa - toisinaan ongelmia tuotti jopa illalliskutsujen päällekkäisyys. Lisäksi pöydän antimet osoittautuivat ateria aterialta aina äärimmäisen maukkaiksi - itse kasvatettu riisi ja pihalla vielä tunti sitten vapaana juossut kana vasta on herkkua.

Muutoinkin elämä maaseudulla oli varsin toisenlaista kuin kotona Kathmandussa. Vaikka pääkaupunkiseudullakin ihmiset ovat seurallisia, nousi ilmiö Jaharessa aivan uusiin sfääreihin. Yksin kylässä liikkuessani en kirjaimellisesti voinut kulkea 30 metriä pidemmälle, ennen kuin joku ohikulkevista ihmisistä pysähtyi juttelemaan kanssani - kaikki tietysti itselleni täysin tuntemattomia. Toisaalta tämä oli odotettavissakin, sillä eurooppalainen vierailija ei ole tässä maailmankolkassa ihan jokapäiväinen näky. Yleisesti ottaen kaikki tapaamiset kyläläisten kanssa olivat kuitenkin myönteisiä, ja niistä välittyi aivan ainutlaatuinen maaseudun kiireetön elämänmeno.

Pyykkipäivä joella.

Turhat kaupunkielämän krumeluurit, kuten juokseva vesi tai hammastahna oli monin paikoin korvattu oikein perinteisellä maalaisjärjellä. Pyykit pestiin poikkeuksetta läheisessä joessa (toisaalta vesi oli laadultaan jopa juomakelpoista) ja pääsinpä itsekin kertaalleen kokeilemaan hampaiden harjausta hiilenkappaleella (tulee muuten puhdasta). Kaiken kaikkiaan asiat oli järjestetty siinä määrin kekseliäästi, ettei kaupungin hienouksia osannut kaksiviikkoisen vierailuni aikana edes kaivata. Ihminen voi aivan hyvin asua savitalossa ja pestä vaikka lattiatkin lehmänlannalla, jos vain elämä muilta osiltaan on kunnossa. Näin ollen ei ole mahdotonta, että minä itsekin vielä jonain päivänä omistaisin vaikkapa oman savikesämökkini tässä maanpäällisessä paratiisissa.

Hiljaisuus on päättynyt

Tältä näyttää nepalilainen
talvimaisema riisipellolla.

Miltei kolmen kuukauden hiljaiselon jälkeen on vihdoin aika kerrata kuulumisia. Mitä kaikkea marraskuun jälkeen onkaan tapahtunut? Kesä on täälläkin vaihtunut talveksi, on vietetty joulua ja kalenterissa siirrytty vuoteen 2014.

Nepalilainen talvi ei ole onneksi alkuunkaan Suomen luokkaa, mutta paikoin on täälläkin silti saanut palella. Kathmandun laaksossa ilmat alkavat kylmenemään suunnilleen marraskuun loppupuolella, ja erityisesti yölämpötilat laskevat alas (paikoin jopa lähelle nollaa). Koska taloissa ei yleensä ole minkäänlaista lämmitystä, ovat talojen sisätilat ympärivuorokautisesti perin kylmiä. Nukkuessa täytyykin turvautua aika paksuun peittoon. Toisaalta, vaikkei ilmasto olekaan erityisen lämmin, ovat säät silti muilta osin yleensä suosiollisia. Muistaakseni Intiaa riepotelleen hirmumyrsky Phailinin jälkeen Kathmandun laaksossa on viimeisten kolmen kuukauden aikana ollut tasan yksi sadepäivä, ja tuolloinkin vettä ripotteli kutakuinkin puolisen tuntia. Aurinko on käytännössä päivittäinen näky, vaikkakin viime viikkoina on pilviä näkynyt taivaalla hieman aiempaa tiheämmin.

Joulupukkikin oli löytänyt
perille Kathmanduun.

Palattakoon hetkeksi joulupyhien tunnelmiin; alun alkaenhan minulle ei ollut lainkaan selvää, tulisinko vuonna 2013 viettämään joulua ollenkaan, sillä nepalilaisista kristittyjä on alle kaksi prosenttia väestöstä, eivätkä hindut täällä sen kummemmin perusta joulunajasta. Mutta kas kummaa, meidän talossamme kaikki sattuivat sittenkin olemaan kristittyjä, ja näin joulunvietto oli kuin olikin turvattu.

Jotta osaisin parhaiten kuvata täkäläistä joulua, täytyy minun ensin lyhyesti kuvailla, mitä tarkoittaa nepalilainen kristinusko. Koska kaikella uskonnolla on tässä maassa niin suuri rooli ihmisten arjessa, ovat myös kristityt ottaneet uskonharjoittamisensa omiin käsiinsä ja muovanneet mieleisekseen. Meidän talossamme kaikenikäiset asukkaat, kirjaimellisesti vauvasta vaariin, rukoilevat yhdessä kahdesti päivässä: aamukuudelta ja iltakuudelta. Rukoussession yhteydessä varsinaisten rukousten lisäksi lauletaan bongorumpujen säestyksellä myös kolmesta neljään kristillistä laulua, uskoakseni vastineita meidän virsillemme. Yksittäisen session kesto vaihtelee tavallisesti puolesta tunnista yhteen kokonaiseen tuntiin, tosin joskus voi mennä pidempäänkin, mikäli joku lukee koko porukalle katkelmia raamatusta. Kirkossa käydään joka lauantai (sunnuntai ei ole Nepalissa vapaapäivä), ja siellä istutaankin sitten kauan ja hartaasti. Kirkko alkaa noin klo 10 aamulla ja päättyy tavallisesti noin klo 13 - 14. Ensimmäinen puolitoistatuntinen lauletaan kuoron säestyksellä edellä mainittuja kristillisiä lauluja, ja tämän jälkeen kuunnellaan toinen mokoma pastorin saarnaa.

Jokaista juhlapyhää, oli kyseessä sitten joulu, pääsiäinen tai hindujen dashain-festivaali, vietetään samalla tavoin kirkossa istumalla, joskin näinä päivinä uskonnollisen toimituksen kesto voi olla huomattavasti tavanomaista pidempi. Mitään varsinaisia perinteitä ei kristityillä ole minkään juhlan viettoon, ja niinpä kirkon ulkopuolella joulunvietto meidänkin talossamme jäi yksinomaan vapaaehtoisten varaan. Onneksi vielä noin seitsemän tunnin joulukirkon jälkeen ihmisillä oli vielä tarmoa nauttia lahjoista. Jouluruoaksi nautittiin tietenkin ihan tavanomaista dal bhatia.

Uutta vuotta juhlistin poistumalla tavanomaisista kuvioista pariksi päiväksi, ja tapasin vanhoja vapaaehtoiskavereita matkani ensimmäisiltä viikoilta. Irtiotto arjesta teki hyvää, ja nyt on taas tarmoa odotella seuraavaa uutta vuotta, joka täällä koittaa huhtikuun puolivälissä. Nepalissa näet käytetään länsimaisen kalenterin rinnalla myös Bikram Sambhat -kalenteria, jonka mukaan elämme parhaillaan vuotta 2070.

Mitä muuta tänne normaaliin elämään kuuluu? Ei oikeastaan mitään uutta; kaikki on rullannut omalla painollaan aika samalla tavoin matkan alusta saakka. Eron huomaa lähinnä siinä, että nykyään kaikki kulttuuri on paljon luontevampaa, ja kieltäkin jo alkaa paikoin ymmärtää. Talossamme on edellisen kirjoitukseni jälkeen ollut yhteensä viisi uutta lyhytaikaisempaa vapaaehtoista (joista kaksi viimeisintä lähtivät taas eilen kotiin), ja tulokkaisiin verrattuna olen tuntenut itseni jo miltei nepalilaiseksi. Näiltä osin matkani tavoitteet näyttävätkin olevan täyttymässä, ja uskon voivani elää matkani jäljellä olevat neljä kuukautta hyvillä mielin.

Kaupungin kokoinen kaatopaikka

Kotikulmillani Bagmati-joella
vasta paljon roinaa onkin.

"P***le, kuinka paljon roinaa", kerrottiin taannoin Varsinais-Suomen pelastuslaitoksen sukeltajien todenneen erään öisen uintiretken päätteeksi Turun Aurajoella. Itsekin samoissa maisemissa kasvaneena olen toki tietoinen, että tästä kaupunkia halkovasta virrasta voi riittävän tukevalla virvelillä onkia jos jonkinlaista tavaraa, aina varastetuista polkupyöristä mystisiin betonisukkuloihin, mutta esimerkiksi asuntokauppoja hieroessa jokinäköala tulkitaan silti poikkeuksetta positiiviseksi tekijäksi. Toista maata ovat kuitenkin asiat Kathmandun laaksoa ristiin rastiin halkovan Bagmati-joen rantatörmillä, jossa joenranta-asuminen on vähitellen muodostumassa köyhimmän kansanosan yksinoikeudeksi (tai velvollisuudeksi), kaikkien kynnelle kykenevien hakeutuessa kiireen vilkkaa johonkin mahdollisimman etäälle. Huolimatta siitä, että samainen joki on pyhä sekä hinduille että buddhalaisille, ei laakson parilla miljoonalla asukkaalla liiemmälti tunnu olevan moraalisia esteitä joen likaamiselle. Niinpä kovaonniseen virtaan päätyvät Pashupatinathissa poltettujen ruumiiden seuraksi myös lukemattomien perheiden kotitalousjätteet, höystettynä tietenkin mitä moninaisemmalla irtoromulla - kulkukoirien raadoista vanhoihin vihanneskärryihin.

Jottan tarttis tehrä.

Viime vuosina ovat laaksossa vallitsevat saasteongelmat kantautuneet myös tavallista kaduntallaajaa vaikutusvaltaisempien ihmisten korviin (tai kenties nenään), ja ollaan tultu siihen tulokseen, että joskus olisi varmaan ihan hyvä alkaa siivota noita roskia pois nurkista. Niinpä on perustettu monenlaista järjestöä ja kampanjaa, mutta valitettavasti käytännön toimet näyttävät katukuvasta päätellen jääneen yksinomaan erinäisten kylttien ja plakaattien pystyttämiseen. Ja sitten aikansa valistettuaan myös suurin osa näistä kylteistä päätyy lopulta muun romun seassa itsekin sinne jorpakkoon. Mutta miten tällaiseen tilanteeseen on lopulta päädytty?

Legendan mukaan vielä muutama vuosikymmen sitten kaikki oli täydellistä. Bagmati-joki oli kirkas ja elinvoimainen, eikä kaduilla liikkuessaan tarvinnut väistellä roskakasoja. Kaikki ehtivät jo olla tyytyväisiä, kunnes tapahtui jotain mullistavaa: kaupunkiin alkoi virrata lisää ihmisiä. 30 vuoden aikana pinta-alaltaan suunnilleen Keiteleen kokoiseen laaksoon muutti liki kaksi miljoonaa ihmistä, tuoden mukanaan kaikki hallitsemattomaan väestönkasvuun liittyvät ongelmat. Infrastruktuuri ei yksinkertaisesti enää kestänyt tilanteessa mukana.

Toisaalta ongelmaa ei voi selittää pelkästään jätehuollon puutteilla, vaikka tämä ilman muuta onkin suurin yksittäinen tekijä. Valitettavasti kuitenkin myös täkäläinen mentaliteetti tuntuu lohduttoman usein olevan sellainen, että koska kaikki paikat jo ennestään pursuavat jätteitä, ei ole mitään väliä jos kasan päällimmäiseksi nakkaa vielä yhden roskapussin lisää. Ikävä kyllä kaikkeen - roskiinkin - tottuu, ja luullakseni juuri se on syynä ihmisten välinpitämättömyyteen. Nykytilanteessa voittajina selviytyvät ainoastaan harvat jätteiden seasta elantonsa seulovat jätteenkerääjät, eikä lopulta heidänkään osansa vaikuta kovin hääviltä. Olisikin varmaan lopulta kaikkien edun mukaista saada jotakin aikaiseksi.

Chilipaprika päivässä

Nepalilainen aamiainen.

Tässä vaiheessa matkaa lienee sopiva aika palata jälleen elämän perusasioiden äärelle, kuten esimerkiksi siihen, millä eväillä oikein olen selvinnyt hengissä viimeiset pari kuukautta. Nepalilainen keittiö, muun täkäläisen kulttuurin tavoin, on sangen lähellä intialaista vastinettaan. Lähes jokaisen aterian pääraaka-aineena toimii riisi, joka useimmiten nautitaan keitettynä, mutta toisinaan myös paistettuna. Annos höystetään tavallisesti ainakin laihalla linssikeitolla sekä sekalaisista vihanneksista valmistetulla kasviscurryllä, jota itse kutsun maanläheisemmin vihanneshöystöksi. Liha on täällä selvästi vihanneksia kalliimpaa, joten meidän suurkeittiötaloudessamme (nelisenkymmentä syöjää kolmesti päivässä) moiseen herkutteluun liikenee varoja vain keskimäärin yhtenä päivänä viikossa. Tavallisimmin syöty liha on kana, mutta toisinaan olen päässyt maistelemaan myös vuohta sekä vesipuhvelia. Lehmien tappaminen on täällä hindulaisuudesta johtuen laitonta, joten normaalia naudanlihaa ei liiemmälti ole saatavilla.

Linssisoppaa tulilla.

Eroavaisuuksia suomalaiseen ruokakulttuuriin löytyy täältä runsaasti; ensinnäkin nepalilaiset syövät joka päivä pohjimmiltaan samaa ruokaa, dal bhatia, joka nepalinkielisen nimensä mukaisesti tarkoittaa riisiä ja linssikeittoa. Ruokalajista muodostetaan erilaisia variaatioita vaihtelemalla curryn ainesosia, mutta ruoan perusolemus säilyy aina samana. Päivän aterioiden välillä ei juurikaan ole eroja, ja esimerkiksi aamupalaksi popsitaan täällä ihan illallisen veroinen ateria. 

Ruoka syödään yleensä käsin ja lattialla istuen, vaikkakin joka taloudesta löytynee tarvittaessa lusikoita liemiruokien sekä uusavuttomien vierailijoiden varalle. Ravintoloissa saatavilla on usein myös haarukoita, mutta veitsiä ei läheskään aina. Ruoan maustaminen nojaa pitkälti chiliin, minkä vuoksi suomalainen aterioija saa sangen usein pyyhkiä hikeä otsaltaan. Chiliin törmää täällä kaikkialla, ja sitä myydään esimerkiksi toreilla normaalina vihanneksena. Nepalissa muuten sanotaan, että vihreä chilipaprika päivässä pitää lääkärin loitolla.

Vuohen sisuksia perkaamassa.
Ulos törröttää peräsuoli.

Suomessa kuulee usein puhuttavan siitä, kuinka tavallinen kuluttaja on erkaantunut lihan- ja yleensäkin ruoantuotannosta. Että lapset luulevan pihvin tulevan tehtaista ja niin edelleen. Noh, Nepalissa tätä ongelmaa ei ainakaan ole, sillä koko tuotantoprosessi on kirjaimellisesti ihmisiä lähellä. Suuri osa eläimistä viettää päivänsä kaduilla ihmisten keskellä laiduntaen, ja teurastus hoidetaan ainakin pienempien eläinten (kanat ja vuohet) osalta tavallisesti kadulla lihakauppiaan toimesta. Myös elävien eläinten ostaminen on tavallista, ja jokainen lapsikin osaa tehdä kokonaisesta vuohesta paistia. Hintavuutensa vuoksi eläinten ruhosta hyödynnetään jokainen kuviteltavissa oleva osa, eikä nepalilaista kotiruokaa syödessään voi koskaan olla varma, mistä kohtaa eläintä tulee haukanneeksi. Toisaalta viimeistään täällä ihminen oppii onneksi myös sen, ettei sillä oikeastaan ole edes mitään väliä.

Arkielämää orpokodissa

Pojat pelaa pingistä kotona.

Syyskuun lopuksi on aika kurkistaa tarkemmin sisälle tämänhetkiseen elämääni Nepalissa. Olen tässä vaiheessa viettänyt noin kuusi viikkoa kohdeprojektissani, orpokodissa, jossa asustaa reilut 30 noin 3-15-vuotiasta lasta ja nuorta. Asumuksemme sijaitsee käytännössä keskellä Kathmandun laaksoa, noin puolen tunnin ajomatkan päästä vilkkaimmista turistialueista.

Tällä hetkellä olen projektissani ainoa vapaaehtoinen, ja samalla muuten varmaan ainoa länsimaalainen ihminen koko kaupunginosassa. Tästä huolimatta työtaakkani liki kolmen tusinan lapsen kaitsijana ei ole muodostunut mitenkään ylivoimaiseksi, sillä talon kantahenkilökunta pyörittää aika vakaalla kädellä kotitalouden perusasioita. Talon asiat ovat muutoinkin ilmeisen hyvällä tolalla; lapset ovat hyväkäytöksisiä ja tottelevaisia (ilman mitään ihmeellistä kurinpitoa), asuintilat ovat hyväkuntoiset ja varsin siistit, eikä kenelläkään ole puutetta mistään elämän välttämättömyyksistä.

Asun itse noin minuutin kävelymatkan päässä orpokodista, pienessä yhden huoneen asunnossa. Ainoana vapaaehtoisena olen asuttanut huonetta yksin, vaikkakin tarpeen tullen huoneen pystyy jakamaan kahden sängyn ansiosta. Oma asunto on ollut toisaalta erinomaisen käytännöllinen työstä irroittautumiseen, vaikken käytännössä vietäkään siellä muuta aikaa kuin yön tunnit.

Vaikka blogikirjoitteluun on jäänyt viime aikoina valitettavan vähän aikaa, pyrin lähitulevaisuudessa esittelemään vielä tarkemmin kaikenlaisia arkielämään liittyviä asioita. Jonkinlaisen käsityksen voinette kuitenkin saada jo tässä vaiheessa laatimastani karkeasta päivärytmistä, vaikkakin kaikki pienet yksityiskohdat ovat jääneet siinä huomiotta.

Normaali arkipäivä:
06:15 - 06:30) herätys
06:30 - 07:30) aamulenkki n. 40 min / aamutoimet
07:30 - 08:30) työpäivän aloitus, läksyjen kertausta lasten kanssa
08:30 - 09:00) aamiainen
09:00 - 09:30) lapsilla koulupukuun sonnustautuminen / kävely kouluun
09:30 - 12:30) vapaa-aikaa / satunnaisia keittiötöitä
12:30 - 13:00) lasten lounaan vieminen koululle
13:00 - 15:00) vapaa-aikaa / aikuisten lounas
15:00 - 17:00) läksyjen tekemistä lasten kanssa
17:00 - 18:30) lapsilla vapaa-aikaa, esim. television katselua
18:30 - 19:15) rukoushetki
19:15 - 20:00) lapsilla vapaa-aikaa / vapaaehtoista läksyjen kertausta
20:00 - 20:30) illallinen
20:30 - 21:15) sekalaista illanistumista lasten tai talon henkilökunnan kanssa
21:15 - 22:00) siirtyminen asunnolle / nukkumaanmeno