sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Luontoretkellä

Bussin ikkunasta.
Kymmenisen päivää Kathmandussa kierreltyämme, koitti kymmenhenkiselle ryhmällemme aika nähdä hieman uudenlaista Nepalia. Suuntasimme nelipäiväiselle matkalle Chitwanin kansallispuistoon, joka sijaitsee noin viiden tunnin ajomatkan päässä Kathmandusta, aivan Intian rajan kupeessa. Matkallamme näimme nyt ensi kertaa Kathmandun laaksoa ympäröivän kukkula-alueen koko loistossaan, mutkitellessamme kapeilla vuoristoteillä keskimäärin noin kahden metrin päässä varmasta kuolemasta, joka paikoin useiden satojen metrien pudotuksen muodossa alati odottaa epäonnisia matkaajia.

Näkymä joelle. Kuva ei tee
oikeutta todellisuudelle.
Ensimmäisenä päivänä, noin kolmen tunnin ajomatkan jälkeen, pysähdyimme tutustumaan tarkemmin vuorten lomassa kulkevaan jokeen, joka näin monsuunikauden lopuksi tosin muistutti enemmän suurta koskea. Iltapäivä kului joen pyörteissä kahdeksan hengen kumivenettä meloessa (muualla maailmassa tätä aktiviteettia kutsutaan englanninkielisellä nimityksellä rafting). Kaltaiselleni täydelliselle koskenlaskijanoviisille lauttailun ensimmäiset minuutit kuluivat kuitenkin totta puhuakseni pikemminkin kauhun kuin ilon merkeissä, sillä monsuunisateiden täyttämä joki tuntui sisältävän siinä määrin energiaa, ettei sinne putoava ihminen pelastusliiveistä ja kypärästä huolimatta voinut olla varma henkikultansa säilymisestä. Kaiken kukkuraksi edellämme ollut kumivene keikahti heti alkuunsa ympäri aivan silmiemme edessä, jolloin puolentusinaa ihmistä joutui virran vietäviksi. En oikeastaan missään vaiheessa tämän jälkeen kuitenkaan nähnyt veden pinnalla ihmisiä, joten ehdin jo hieman huolestua. Tiettävästi kaikki lauttailijat saatiin kuitenkin ongittua vedestä seuraavien kymmenen minuutin kuluttua (hengissä).

Lauttailua seuraavana päivänä saavuimme perille Chitwanin luonnonpuistoon, vaikkakin olosuhteista päätellen olisimme aivan yhtä hyvin voineet olla Afrikassa. Lämpötila huiteli siinä 40-asteen tuntumassa, ja maisema muistutti savannia. Paikallisten tärkein myyntivaltti tuntui olevan kaikki elefantteihin liittyvä – tarjolla oli niin elefanttisafareita kuin sekalaista oheiskrääsää, esimerkiksi elefantinlantapaperia. Kuulemma itse elefantitkin olisivat tarvittaessa kaupan noin 40 000 euron kappalehintaan. Valitettavasti elefanttiturismiin liittyy runsaasti varjopuolia, sillä eläinten hyvinvointi on helppo kyseenalaistaa. Oppaan mukaan elefantit kuljettavat turisteja ympäri viidakkoa keskimäärin kuutisen tuntia päivässä, ja viettävät sitten loput 18 tuntia vuorokaudesta kahlehdittuina pilttuuseensa. Retken viimeisenä päivänä olimmekin kaikki tyytyväisiä saadessamme kierrellä viidakossa ihan omin jalkoinemme. Koko neljän tunnin patikan ajan olin tosin myös hivenen huolissani, sillä samaisessa, joskin sangen laajassa viidakossa asustaa muun muassa tiikereitä, sarvikuonoja, karhuja ja myrkyllisiä käärmeitä. Opas aloittikin ystävällisesti patikkamme kertaamalla käyttäytymisohjeet kunkin eläimen kohtaamisen varalle.

Onneksi reissusta selvittiin silti hengissä, ja varsinainen maahan asettuminen on nyt päässyt vauhtiin. Seuraavassa kirjoituksessa on luvassa ensimmäisiä kuulumisia varsinaisesta projektista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti